Puhelimeni soidessa kuulen langan toisessa päässä tutun äänen. ”Taas mä joudun soittamaan..” sanoo pitkäaikainen asiakkaani. Ääni kuulostaa väsyneeltä ja vaisulta. Tarkkailen omaa tunnettani samalla kun kuuntelen asiakkaan tarinaa tilanteesta.
Olen työskennellyt soittajan organisaatiossa useita kertoja vuosien aikana ja tiedostan, että soitto vaikuttaa myös minuun. Tunnenko pettymystä? Enkö sittenkään pystynyt tukemaan heitä riittävästi? Tai kenties turhautumista? Eivätkö he tehneetkään kuten sovimme?
Ei sittenkään. Tunnen sisälläni syvää helpotusta ja ylpeyttä kyseisen organisaation ihmisiä kohtaan. Vau mikä jengi! Vau miten pitkälle he ovat työskentelyssä päässeet. Miten hienosti tässä yhteisössä pidetään huolta ihmisten hyvinvoinnista ja työssä jaksamisesta. Miten herkällä korvalla halutaan kuulla heidän tarpeitaan ja tarjota apua korjaamiseen.
Avun pyytäminen katsotaan kulttuurissamme perinteisesti epäonnistumisen merkiksi. Miksi?
Ei ole helppoa myöntää, että tarvitsemme apua. Se katsotaan kulttuurissamme perinteisesti epäonnistumisen merkiksi. Miksi ihmeessä? Eikö se voitaisi nähdä tahtona muutokseen ja oppimiseen? Tahtona voida hyvin, silloinkin kun omat kykymme eivät siinä hetkessä riitä.
Miten pienillä ja edullisilla korjausliikkeillä laiva olisi voinut löytää taas yhteisen oikean suunnan silloin, kun emme vielä kanna aikojen kerryttämää painolastia.
Usein erilaiset työhyvinvointiin liittyvät mittaustulokset nostavat työpaikoilla esiin muutoksen tarpeen ja näiden tulosten kanssa sitten lähdemme etsimään apua. Hienoa, että ongelmat nousevat esiin ja niihin puututaan, kuten jo työturvallisuuslakikin velvoittaa. Ovatko ongelmat työpaikalla kuitenkaan todella olleet näkymättömissä tuloksiin asti? Miten paljon helpompi olisi ollut lähteä korjaamaan silloin, kun pahoinvointi työpaikalla alkoi vihjata olemassa olostaan. Miten pienillä ja edullisilla korjausliikkeillä laiva olisi voinut löytää taas yhteisen oikean suunnan silloin, kun emme vielä kanna aikojen kerryttämää painolastia. Sen sijaan, että pienen, kaislikosta ulos ohjaavan veneen sijaan lopulta tarvitsemme jäänmurtajan tuuppaamaan itsemme pois karilta.
Palaan taas ajatuksissani tuohon alussa mainitsemaani puheluun ja organisaatioon, josta puhelu tuli. Organisaatioon, joka ensi tapaamisellamme oli hyvin tukevasti kiinni karilla, konflikteissa, joiden vaikutus näkyi niin työssä jaksamisessa kuin työn tuottavuudessakin. Organisaatioon, joka nosti käden pystyyn virheiden merkiksi ja etsi apua. Organisaatioon, jonka henkilöstö työyhteisösovittelussa kohtasi toisensa. Kuuli toisiaan ja synnytti yhteistä ymmärrystä sitoutuen muutokseen, jonka tiellä nyt ovat. Välillä pientä tukea tarviten, mutta ehdottomasti oikeaan suuntaan lipuen.
Heidän tarinansa yhtenä monesta saavat minut tänäänkin uskomaan, että hyvinvoiva ja toimiva työyhteisö ei ole siellä, missä ei tehdä virheitä ja joskus epäonnistuta, vaan siellä, missä uskalletaan nostaa käsi pystyyn virheen merkiksi ja tarvittaessa pyytää apua.
Jonna Linnanahde
Työyhteisösovittelija, työnohjaaja, kouluttaja
—-
Alla Jonnan puheenvuoro “taitoja tappelun sijaan v. 2020 Unelmien Työpäivä-tapahtumassa.
Kirjoitus on julkaistu alunperin 2.11.2020.